Professori Irma Sulkunen haluaa nähdä inhimillisessä valossa myös suurmiehet, jotka ovat usein aika kuvitteellisia hahmoja ja keinotekoisia rakennelmia.
Professori Irma Sulkunen sai täyslaidallisen, kun hän uskalsi puuttua Lönnrot-myyttiin
Kansallinen historia ja suurmieskultti ovat yhä voimissaan, vaikka historiantutkijat ovatkin hylänneet ajatuksen yhtenäisestä historiasta.
Tampereen yliopiston historian professori Irma Sulkunen joutui kritiikin kohteeksi, kun hän puuttui Elias Lönnrotin ympärille syntyneeseen suurmieskuvaan kirjoittaessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historiaa.
– Palaute oli erittäin rankkaa nimenomaan tiedepiireissä ja erityisesti kansallisten tieteiden kuten folkloristiikan piirissä, koska heidän kaanoninsa rakentuu Lönnrotin ja kansanrunouden kautta. Heidän tarkoituksensa ei ole nähdä Lönnrotissa ihmistä, joka toimii ihmisen tavoin, vaan se on heidän tutkimuksensa lähtökohta ja ponnahduslauta, Sulkunen kertoo.
Sulkunen sai folkloristiikan tutkijoilta täyslaidallisen tavalla, johon hän ei ollut varautunut. Hämmennystä syntyi myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, jonka palkkalistoilla Sulkunen tutkimustaan teki.
Sulkunen osui tutkimuksellaan kansallisen historiakuvan ytimeen, sillä Lönnrot on yksi keskeisistä 1800-luvun suurmiehistä, joiden varaan suomalaisuus ja kansallisvaltio on rakennettu.
”Jokainen ihminen on historian tekijä”
Irma Sulkunen tähdentää, että historia ei ole kenenkään omaisuutta eivätkä edes historiantutkijat voi sitä itselleen omia.
– Henkilökohtaisesti en suurmieshistorioista piittaa. Koetan tuoda historiaa kaikille, koska jokainen ihminen on historian tekijä. Sen ajatuksen läpiviemistä edistää, että myös nämä suurmiehet nähdään inhimillisessä valossa. Ne ovat aika kuvitteellisia hahmoja, välineitä jollekin.
Kansallinen historiakaanon on Sulkusen mukaan keinotekoinen rakennelma, johon on poimittu nimiä rannattomasta menneisyydestä. Laajaa kenttä purkaessaan hän on huomannut, että historiakuvaa on rakennettu ja tuotettu joskus julmillakin mekanismeilla.
– Usein paljastuu, että argumentit eivät kestä. Siellä saattaa olla hyvin kuvitteellisia väitteitä, joita pidetään kansallisen historian keskeisinä tekijöinä. Ongelmia tulee, kun kuva alkaa hajota.
Lönnrot-kultin pohja petti
Elias Lönnrot esitetään oppikirjoissa vaatimattomana ja uutterana Suomen kansalliseepoksen kokoajana. Irma Sulkunen löysi tutkimuksessaan yllättäviä asioita, jotka eivät sopineetkaan tähän siloiteltuun kuvaan.
J.V. Snellman oli aktiivinen Lönnrot-kultin rakentaja, joka esitti Lönnrotin nimissä väitteitä, jotka eivät Sulkusen mukaan voineet pitää paikkaansa.
– Ne olivat tarkoituksenmukaisia siinä poliittisessa tilanteessa, jossa tarvittiin tietynlainen käsitys kansakunnasta ja tietynlainen henkilö sen kansakunnan identiteetin kantajaksi.
Sulkunen purkaa palasiksi myös Lönnrotiin liitetyn vaatimattomuuskultin, jonka takaa paljastuu lopulta pikemminkin ahneita kuin vaatimattomia piirteitä.
– Kun idealisoituja historiakuvia rakennetaan, niin heikkoudet saatetaan kääntää vastakohdiksi. Tämä on kiinnostava mekanismi, jota haluan perata vielä vähän tarkemmin ja katsoa, miten kaikki tapahtui.
Heikkoudet eivät vie ihmisyyttä
Jäljelle jää kysymys siitä, mikä on historiantutkijan vastuu sitten, kun kansallista historiakäsitystä ylläpitävä kuva alkaa murentua.
– Lönnrotista löytyvät inhimilliset puolet ja heikkoudet. Snellmanista löytyvät totuuttakin muuntelevat puolet, kun hänen tarkoituksensa oli idealistinen. Eiväthän nämä heidän ihmisyyttään ja arvokkuuttaan hävitä.
Irma Sulkunen näkee historian arkisena prosessina, jossa monenlaiset intrigit ja kamppailut risteävät.
– Eivät menneisyyden poliittiset kamppailut ole sen vähäisempiä kuin ne ovat nykyäänkään. Ei se hävitä mitään inhimillisesti tärkeää vaan tuo siihen sellaista, jonka kautta voi nousta piiloon jääneitä, ehkä arvokkaitakin asioita.
Historia on aikansa tuote
Kansallinen historia on jo itsessään historian tuote, joka on syntynyt tiettynä aikana tiettyä tarvetta varten. Ikuinen se ei voi olla.
– Kaikella on alkunsa ja kaikella on loppunsa. Kaikki muuttuu eivätkä nämä ole pysyviä asioita, Irma Sulkunen sanoo.
Kansallinen historia elää yhä oppikirjoissa ja syvällä ihmisten tajunnassa. Historian tutkijoiden silmissä se on jo kauan sitten hajonnut lukuisiksi eri tutkimuskentiksi.
– Historiantutkijoiden helmasynti on kuvitella, että historioitsijoilla on totuus hallussaan, mutta eihän historia ole kenenkään omaisuutta. Sehän on meille kaikille.
Tutkimuksen ulkopuolella historiakuvaa rakentavat muun muassa media ja kaunokirjallisuus, joilla voi olla suurempi vaikutus kuin tutkimustiedoilla.
Sulkunen nostaa esiin historiallisen kaunokirjallisuuden ja kirjailija Laila Hirvisaaren, joka on saavuttanut painosten kuningattaren aseman historiallisilla romaaneillaan, viimeksi Venäjän keisarinna Katariinasta.
– Hirvisaari ammentaa vähän erilaisista lähtökohdista kuin perinteisestä suurmieskultista. Hän tuo esiin naisia, tavallisia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Voin kuvitella, että hänen vaikutusvaltansa laajaan lukijakuntaan ja sen historiakäsityksiin saattaa olla hyvinkin suurta. Sillä tavalla ihmisten historiatietoisuus on paljon laajempi kuin mitä voisi oikopäätä ajatellakaan.
Historia politiikan ja populismin työkaluna
Uusnationalistiset virtaukset ovat viime vuosina nostaneet kansallisen historian työkaluksi poliittiselle populismille ja muukalaisvihalle.
Historian professori varoo tulkitsemasta ilmiötä ja kiistää olevansa riittävä visionääri sanomaan asiasta mitään.
– Siinä otetaan historia poliittiseen käyttöön. Se ei välttämättä kerro
menneisyydestä paljonkaan. Pidän sitä historian väärinkäyttönä – tai kukapa meistä omistaa sen historian.
Sulkunen sanoo, että kansallisen historian haikailu ei kerro siitä, että oltaisiin palaamassa johonkin yhteisesti koettuun ja yhteisesti ymmärrettyyn. Kysymys on tämän hetken poliittista merkityksistä.
– Kun Euroopan integraatio alkoi, hyökkäsivät historioitsijat etunenässä hakemaan eurooppalaisia juuria samalla tavalla kuin kansakuntaa rakennettaessa, jolloin kansallisia juuria haettiin vaikka tuhansien vuosien takaa. Kyllä historioitsijat ovat olleet tässä aika ketteriä.
Suomessa poliitikot viittaavat talvisodan henkeen, kun he haluavat perustella vaikeita päätöksiä.
– Tässä näkyy juuri se, miten pitkälle tämä kansallinen perusraamitus määrittää meidän yleistä ajatteluamme. Sieltä napataan heti tämä talvisodan henki, kun tarvitaan vaikea päätös, niin sieltä se löytyy. Pitäisi olla valppaana eikä mennä liian helposti tuohon mukaan. Jos historioitsijoille on jotakin tehtävää, niin tämmöisissä kohdissa sen kriittisen äänen tulisi kuulua.
Teksti Heikki Laurinolli
Kuva Jonne Renvall
